|
TAISTELU
KOJAMON KANSSA.
Vuoden 1984
kesällä, ensimmäisenä
kesälomapäivänäni, tulin mökillemme
Junttijoelle. Olimme sopineet ystäväni Esko Ehon kanssa,
että lähdemme illalla ongelle. Hän oli perheensä
kanssa muuttamassa seuraavana päivänä pois
paikkakunnalta. Katselin illaksi valmiiksi muutaman vaapun, mm. 2 kpl
Jesseä. Toisella olin jo aikaisempana kesänä saanut 20
kg kojamon, mutta toinen oli vielä uiskennellut tuloksetta. Otin
tämän ”huonomman” ja levitin sen pintaan Uhu
nimistä liimaa, sitten sirottelin liimaan erivärisiä
progaidi kiteitä. Koristelin sen oikein aurinkoiselle ilmalle
sopivaksi. Liiman kuivuttua katselin kelloa ja totesin, että
minulla on vielä hyvin aikaa ennen klo 19 käydä
soutamassa Kortsamin suvanto. Kortsam oli minulle siihen aikaan niin
kuin kalasumppu. Olin oppinut tuntemaan ottiajat ja vieheet
erilaisille ilmoille, lohi otti enimmäkseen ensi laskulla.
Laitoin
mökin rannassa vieheet kolmeen vapaan, yhdessä oli
tämä ”koristeltu” Jesse. Ajoin Kortsamiin ja
jouduin jonkin aikaa odottelemaan soutuvuoroani. Vuoroni tultua
lähdin soutamaan ja laskin vieheet pyyntiin. Veneessäni oli
sellaiset omatekoiset vavanpidikkeet, kokeilin vielä yhtä
pidikettä, että pysyyköhän tuo tuossa jos lohi
tempaisee. Tulin tulokseen, että kyllä pysyy. Kun sain
soudettua vieheet suvannon yläpään ottipaikkaan, rulla
parkaisi ja samassa kuului rusaus, samalla vapa telineineen sukelsi
jokeen. Hyppäsin ylös, sieppasin pitkävartisen
nostokoukkuni ja yritin sillä tavoittaa jokeen tipahtanutta
vapaa. En ehtinyt, kelasin kahden jäljellä olevan vavan
siimat ylös. Koska oletin, että lohi vei vavan pitkälle
myötävirtaan, ajoin suvannon keskivaiheille ja aloin
etsiä vapaani. Vavassa oli hyrrärumpukela, jossa oli vain
valkoista muovia ja niklattua metallia. Se siis näkyisi hyvin
vedessä auringon paisteessa . Ajelin hiljalleen vastavirtaan
siksakkia ja tähyilin joesta vapaani. Vähän ajan
päästä totesin etsimiseni toivottomaksi, olisin
häirinnyt muita soutajia joita oli rannallakin vuoroaan
odottamassa 5 venekuntaa.
Ajoin Norjan
rantaan, jossa kalastajat odottelivat vuoroaan. Viimeisemmäksi
oli tullut Rajavartioston Utsjoen vartion päällikkö
Taisto Salo. Pyysin hänet avuksi hakemaan vapaani, lohen uskoin
jo menettäneeni. Etsintää jatkoimme Salon soutaessa ja
minä tähyilin jokea. Salo sanoi, että vapa on varmasti
siinä paikassa, jossa se putosi, metallinen vapateline on
painanut sen heti pohjaan. Kohta kuuluikin meidän
yläpuolelta huuto, ”Pekka täällä on sinun
vapa ja lohi”. Vapani siima oli tarttunut hänen perhoonsa.
Ajoin veneen lähelle hänen venettään ja otin
hänen perhon siimastani irti ja kiittelin
rovaniemeläistä miestä. Hän palveli Posti- ja
lennätinlaitosta Telen puolella ja minä oli Postin
puolella. Siimassa tuntui lohen jumputus. Ensin meidän piti
löytää vapa. Siima osoitti vastavirtaan jonne Salo
souti venettä ja sieltä matalastahan se vapa telineineen löytyi.
Kelassa oli
siimaa, vahvuudeltaan 0,50 mm, noin 300 m ja siitä ei ollut
kelassa paljoa jäljellä. Niin alkoi lohen väsytys, kun
vavan putoamisesta oli kulunut aikaa noin 15 – 20 minuuttia.
Lohi oli Norjan rannan lähellä, suvannon
yläpäässä. Kun tulimme sitä lähelle ja
minä pidin siimaa kireällä, syöksyi lohi Suomen
puolelle suvantoa. Lohen syöksyessä jarruttelin sormilla
vielä siimarullasta ja ihmettelin siimassa ja vavassa tuntuvaa
jumputusta. Salo souti perässä, kun pääsimme
lohen lähelle, se syöksyi takaisin Norjan puolelle
suvantoa. Siellä se meni niin matalaan, että
pääsin näkemään sen ja yritin jo nostaa
sitä koukkausta varten. Huomasin, että vaappu on kiinni
lohen pyrstöpäästä ja siellä heilui kirkas
suikale, jota oletin revenneeksi lohen nahaksi. Näin myös,
että lohi on kojamo eikä ole aivan pieni. Eihän se
kojamo tykännyt meidän lähentelystä
vieläkään, vaan syöksyi vielä keskelle
jokea. Sanoin kaverilleni mitä näin ja miten oletin kojamon
olevan kiinni. Pyysin häntä ottamaan nostokoukkuni
valmiiksi viereensä ja soutamaan lohen kohdalle. Sanoin, kun
olemme lohen luona minä nosta kojamon nopeasti pintaan ja
sinä koukkaat sen heti. Suunnitelmamme toteutui muuten hyvin,
mutta kaksihaaraisen koukun ulompi haara vain tarttui vatsan puolelta
takaevän kohdalta. Kojamo nousi pintaan pyrstö edellä
ja vatsapuoli koukkaajaan päin. Koukku oli sen verran kojamon
nahassakin ettei se revennyt. Kojamo roikkui nostokoukussa
pää alaspäin ja nosti vielä aika mekkalan.
Sitä ei voinut laskea veneen pohjalle, siihen minä sitten
nuijin sen tainnoksiin. Jesse oli kiinni peräkoukusta kojamon
pyrstössä ja se piti puukolla leikata irti. Kirkas suikale,
jota veteen olin luullut lohen nahaksi, oli Uhu liimalla liimaamani
progaidi ”nahka”. Uhu liima ei pysynyt Jessen
lakkapinnassa, vaan irtosi väsytystaistelussa. Vein Salon
veneelleen Norjan rantaan, kiittelin ja ajoin mökilleni, jossa
ystäväni Esko oli jo odotellut tunnin verran. Kojamo painoi
17 kg ja oli ollut joessa vähän aikaa, suolistin sen ja
vein kellariin. Kävimme Eskon kanssa soutamassa Kortsamin, mutta
soutuhan meni vähän niin kuin läpilaskuksi, kun
muistelin ja kerroin Eskolle kojamon väsytystä.
Terv. Pekka
Haapala 01/2002 |
