Lohikilon hinta
Kannattaako
pyytää lohta?
Luonnonvarainen
lohi on kuulemma niin hyvä kala että sitä kannattaa
pyytää, vaikkei sitä saisikaan. Mitähän siis
mahtanee maksaa kilo niin hyvää punalihaista kalaa?
”Seittemänkymmentä
markkaa minä sinulle kilosta maksan.”Näin vastasi
kitsaalla päällä ollessaan Nuorgamilainen kauppias
vapa- tai verkkomiehelle, joka tuli pyytämiään lohia
hänelle kaupittelemaan, kahdeksankymmenluvun
alkupuolella.Hyvänä päivänä lohikilosta sai
riihikuivaa markkarahaa toki enemmänkin, ihan siltä
samaiselta kauppiaalta.
Seuraavalla
vuosikymmenellä, kun sekä moottoreiden, veneiden,
kalastusvälineiden, polttoaineiden, ruokien, vuokrien, ja
kaikkien elinkustannusten hinnat olivat kallistuneet melkoisin
harppauksin, oli myös Tenon lohi jo ihan eri hinnoissa.
”Neljäkymmentäviisi markkaa kilo”, oli lohta
välittävän ostajan vastaus lohipadoltaan tai
onkireissultaan palailevalle onnekkaalle kalanmyyjälle.
Vähempäänkin oli välillä tyytyminen, silloin
kun kalaa oli tarjolla paljon.
Vaihtui
vuosituhat, yleinen hintakehitys kohotti edelleen tavaroiden ja
palvelujen markkahintoja. Entäs lohen?
”Kolmekymmentä
markkaa kilolta”, kuului paikallisen ostajan tarjous.
”Kaksikymmentäviisi markkaa kilolta” oli kesän
2001 poikkeuksellisen hyvän ajoverkkosesongin erikoistarjous,
kalamieheltä suoraan ostettuna.
”Kaksikymmentä
markkaa kilolta” oli samaisen alkukesän huipputarjous
Euroopan parhaimman lohijoen Tenon varrella, kun sekä markkinat
että jääkellarit alkoivat olla täpösen
täynnä, ja lohta vain tuntui tulevan.
No,
vuodethan eivät ole veljeksiä, Saamenmaassa varsinkaan,
eikä toissakevään kaltaista, niin verkoilla kuin
urheilukalastusvälineilläkin tapahtuvalle lohenpyynnille
suotuisaa lohikesää välttämättä yhteen
ihmiselämään toista mahdu. On ollut, ja ilmeisesti
vastedeskin tulee olemaan, myöhäisiä kesäntuloja,
jolloin Tenojoen lohen ajoverkkopyyntikausi jää olemattoman
lyhyeksi, ja siten myös kulkutussaalis mitättömän
pieneksi. Tenon lohen hintakehitys on kuitenkin vuosien varrella
käynyt ilmeiseksi kaikille: kun kaikkien muiden hyödykkeiden
markkahinnat kaiken aikaa nousivat, Tenon villin luonnonlohen
markkahinta laskemistaan laski. Luonnonvaraisen lohen reaalihinta on
siis kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana ollut
jyrkässä syöksykierteessä, vastoin kaikkea muuta
yleistä hintakehitystä ja, yleisesti ottaen, perinteisen
kalastuselinkeinon kannattavuus Tenolla on jyrkästi laskenut.
Tilanteeseen johtaneiden käytännön syiden luettelo on
hyvin lyhyt: norjalainen kassikasvatuskala, ja sen laajamittainen
tuonti Suomen(kin) markkinoille. Tenojoen luonnonvarainen, villi (ja
kutematon!) lohi joutuu siis samassa sarjassa tapahtuvaan raakaan
hintakilpailuun Norjassa lähes teollisesti tuotetun
kassikasvatuslohen kanssa.
Norjallahan
on laajat meri- ja rannikkoalueet joilla luonnonlohta
pyydetään, sekä kymmenittäin maailman
valioluokkaa olevia lohijokia, joten Norjalaisen luonnonlohen
saalismäärät eivät ole vähäpätöiset.
Kassikasvatuskalan
tuotanto Norjassa on kuitenkin MONISATAKERTAINEN heidän
luonnonlohisaaliisiinsa verrattuna; huikea määrä,
jonka laajamittainen markkinointi Suomenkin kalamarkkinoille
selittää Tenojoen villin luonnonvaraisen lohen
hintakehityksen suunnan, jonka myötä ko. kalan
ammattimainen verkkokalastus on suurelta osin menettänyt
taloudellista kannattavuuttaan, toki säilyttäen kuitenkin
saamelaiseen kulttuuriperinteeseen liittyvät arvonsa, sitä
ei käy kenenkään kieltäminen.
Mitalin
toinen puoli: kalliimpaakin kalaa on ....
Kaikilla
asioilla on monta puolta, ja monesti kielteisiltäkin
vaikuttavilla ilmiöillä voi olla, kokonaisvaltaisesti
ajatellen, myönteisiä seurauksia, jos asioista osataan
oikealla hetkellä vetää oikeat johtopäätökset.
Tämmöisiinkin
kilohintoihin on Tenon lohi päässyt:
”Ikinä
en vielä ole syönyt Tenon lohta, jonka hinta olisi ollut
alle 5000 markkaa kilo”. Näin summasi vuosikausia
uskollisesti Tenolla yhteistyökumppaneineen kalareissuja tehnyt,
monia isojakin lohia saanut suomalainen yritysjohtaja. No, ihan tuota
kilohintaa hänen ei sentään tarvinnut paikalliselle
soutajalle tai verkkomiehelle kalastaan pulittaa, ei edes
lunastaessaan itselleen perinteisesti soutajan osuudeksi kuuluvaa
saaliin puolikasta. Hänen syömäkalojensa kilohinta
muodostui niistä kuluista, jotka tuo kalastusmatkailija oli
lohensa saadakseen maksanut veneen ja mökin vuokrina,
kalastuslupamaksuina, ja paikallisen soutajan työpalkkoina; siis
niistä rahoista jotka jäivät hänen
jäljiltään välittömänä
hyötynä jokilaaksoon; (minnekähän muuten ne
kalastuslupatulot menevät?). Jos kalan kilohintaan lasketaan
vielä mukaan hänen maksamansa lentoliput, autonvuokrat,
ruokaostokset, viimeisen illan kekkerit paikallisessa ravintolassa
sekä taksimatkat sinne ja sieltä pois, niin kohtalaisen
korkea markkahintainen tuotto saadaan yhdelle kilolle
eläinvalkuaista, silloin kun sen ulkopaikkakuntalainen
kalastusmatkailija itse vedestä nostaa Tenojoesta,
pakkausmuodossa ”Salmo Salar Atlanticus”.
Viisituhatta
vanhaa markkaa kilolta&ldots; saattaapa äkkiseltään
kuulostaa tyyriinpuoleiselta, mutta eihän tuo oikeastaan ole
vielä paljonkaan. Toissavuoden hyvänä
lohikesänä soudin kolme vuorokautta kahdeksanhenkistä
venäläisseuruetta, kokonaissaalis oli yksi pieni taimen.
Ainoastaan kalastusluvat ja soutupalkkiot huomioidenkin kalan
kilohinnaksi saatiin kaksitoistatuhatta markkaa, ja koska tuolla
ainokaisella ei, nälkäisen porukan koko huomioiden, ollut
ratkaisevan tärkeää ravitsemuksellista merkitystä,
irrotimme sen hellävaraisesti koukusta ja päästimme
elävänä takaisin omaan elementtiinsä. Ihan vain
kohtuudessa pysymisen tähden kilohintaan ei laskettu mukaan
niitä kuluja, jotka koituivat kahden korkeatasoisen mökin
vuokrista, paikallisen ravintolan kahdesti päivässä
tarjoilemista gourmet-aterioista (joista toinen toimitettiin
päivittäin heidän majapaikkaansa 20 kilometrin
päähän), sekä runsaista kalastustarvike- ym.
ostoksista paikallisista liikkeistä.
On
kiistaton tosiasia, että rajalliselle luonnonvaralle nimeltä
´kudulla käymätön Tenon luonnonvarainen villi
lohi´ saadaan korkein rahallinen tuotto kiloa kohden
matkailukalastuksen ja sen kehittämisen kautta. Yhtä
kiistaton tosiasia on myös se, että raha ei ratkaise
kaikkea, eikä korkein mahdollinen rahallinen tuotto ole ainoa
eikä kaikkea ratkaiseva kriteeri Tenolaisessa
elämänkulussa. Perinteiseen jokilaakson
elämänmuotoon kuuluu asioita, arvoja ja oikeuksia jotka
eivät ole rahalla mitattavissa, eikä ainakaan ulkopuolisen
yksipuolisesti arvotettavissa.
Kenen joki?
Jokilaaksoa
asuttaa joukko ihmisiä, enemmistö saamelaisia, alueen
alkuperäisväestöä joilla on perinteinen (ja
täysin oikeutettu ja laillinen) verkkokalastusoikeus Tenojoella,
sekä seisovin verkoin että myös ajoverkolla
alkukesästä ”kulkuttaen”. Osalle jokilaakson
asukkaista matkailukalastuksesta ja sen mahdollisesta kasvusta on
välitöntä hyötyä, osalle taas
välitöntä haittaa, riippuen siitä ovatko he itse
mukana matkailukalastusbisneksessä, vai pyrkivätkö he
edelleen harjoittamaan perinteistä kalastuselinkeinoaan senkin
uhalla, että kasvava turistikalastuspaine, yhä
lisääntyneet verkkokalastukseen kohdistuneet rajoitukset,
ja massiivinen norjalaisen kassilohen tuonti ovat nakertaneet
heidän perinteisen kalastuselinkeinonsa taloudellista
kannattavuutta. Karsaita katseita ja soraääniä
matkailukalastuksen ja turistimäärien kasvun suuntaan
kuuluu sieltä täältä jokilaaksosta, mikä
onkin heidän kannaltaan katsottuna ihan
ymmärrettävää, ja perusteltuakin; toiset
äänet taas hehkuttavat turistikalastuksen puolesta,
ehdottaen että kaikesta verkkokalastuksesta Tenojoessa tulisi
luopua kokonaan. Jokainen on yhtä mieltä siitä
että turistikalastus tuo merkittävästi tuloja
jokilaaksoon, kuitenkin toisia hyödyttäen ja toisia haitaten.
Kysynkin:
miten on? Olisikohan mahdollista kehittää Tenojokea
nimenomaan matkailukalastuspainotteisesti, mutta siten että
jokainen jokivarren asukas saisi siitä välitöntä
hyötyä, vaikka ei itse olisikaan suoranaisesti
matkailubisneksessä mukana, ja vaikka verkkokalastus Tenossa loppuisikin?
Vastaan:
kyllähän toki, jos sellaiseen vain vallanpitäjiltä
tahtoa löytyy; valtakunnan viimeaikainen taloudenpitohan
osoittaa että (veroina kansalaisilta kerättyä) rahaa
kyllä aina löytyy tarvittaessa, vaikkapa hyvinkin suurten
”kuprujen” paikkailuun jälkikäteen&ldots;
mikseipä siis myös hyviinkin hankkeisiin, hallitusti ja etukäteen.
Historian
kiusalliset faktat
Pieni
tutustuminen saamelaisten (ja Saamenmaan suomalaistamisen) historiaan
ei tee kenellekään pahaa, vaan se terveellä tavalla
avaa silmiä ja auttaa ymmärtämään
”missä mennään”, vaikkei se ehkä
kaikilta osin meille suomalaisille järin kunniakasta luettavaa
olekaan. Ketään mielistelemättä, ja
syntyperältäni (jota en päässyt aikanaan itse
valitsemaan) suomalaisena, ainakin minun on pakko tunnustaa, että
eriasteisin pakkotoimin on saamelaisväestö joutunut
aikojen saatossa ”tekemään tilaa” meille muualta
tulleille, ja tekemään suuriakin myönnytyksiä
omien perinteisten elinkeinojensa harjoittamisessa kulloisenkin
aikakauden vallanpitäjien (eikä suinkaan ainoastaan suomalaisten
sellaisten) päätösten edessä.
Jatkuuko
tämän saman periaatteen noudattaminen myös Tenojoen
lohenkalastusta säätelevissä
päätöksissä ja toimenpiteissä, vai joko
vihdoinkin oltaisiin valmiita ratkaisemaan ”hiertävät
kysymykset” uudella, kypsemmällä tavalla?
Entäpä
jos...
Tässä
erään muualta muuttaneen ”lantalaisen”
käytännön ehdotus, JOS nähdään
aiheelliseksi ryhtyä kehittämään Tenojokea
nimenomaan urheilukalastuskohteena:
Jokaiselle
verkkokalastusoikeuden haltijalle tarjottaisiin mahdollisuus valita
vapaasti, jatkaisiko hän perinteistä verkkokalastustaan
edelleenkin ”vanhaan malliin”, vai luopuisiko hän
verkkokalastusoikeudestaan pysyvästi, ”täyttä
korvausta vastaan”. Mitä olisi tuo ”täysi korvaus”?
Kemijoellahan
asia hoidettiin siten, että jokivarren kalastajien elinkeino
otettiin pois ilman
valinnan mahdollisuutta, ja ”täyttä” korvausta
odotettiin neljäkymmentä vuotta. Mitäs jos Tenolla
tehtäisiin niin, että jokainen verkkomies saisi vapaasti
valita jatkaako hän lohen verkkopyyntiä vai luopuuko
siitä, ja jos hän siitä luopuisi, korvaus hänelle
olisi (tuon jo ”maan tavaksi” tulleen ajanjakson) seuraavan
neljänkymmenen vuoden ajan vuosittainen summa, jonka perustana
olisi hänen kalastuselinkeinonsa tuottoisin vuosi,
elinkustannusindeksiin sidottuna tietenkin. Kiireellä ja
hätiköiden ei asiaa tarvitsi – eikä
kannattaisikaan – ratkaista: kalastajan harkittua asiaa vuoden,
tarjolla olisi vielä 39 vuoden ajan korvaus, viisikin vuotta
mietittyään saisi vielä ”tilin” 35 vuodelta.
Ehkä kuitenkaan noita miettimisajan saalismääriä
ei enää kannattaisi sisällyttää
korvausperusteisiin, tuommoisissa tilanteissa kun on taipumus
esiintyä – vastoin kaikkia todennäköisyyksiä,
muita saalistilastoja ja muiden kokemuksia –
yllättäviä menestyksen ”piikkejä”,
etnisestä syntyperästä riippumatta.
Tällä
tavoin Tenojoen kalastusmatkailun täysipainoisesta
kehittämisestä koituisi hyöty koko jokilaakson
kaikille asukkaille, riippumatta siitä ovatko he
kalastusmatkailubisneksen ”suorittajia” vaiko
perinteisiä ammattikalastajia. Ketään ei
painostettaisi, pakottamisesta puhumattakaan, ratkaisuihin joita
hän ei itse tahdo, ja kenenkään vapaaehtoisesti
verkkopyynnistä luopuvan ei päätöksensä
vuoksi tarvitsisi potea ”päänsärkyä”
elinaikanaan, tai huonoa omaatuntoa nousevan polvenkaan edessä.
Kuka päättää?
Jos
edellä esitetyt asiat herättävät laajempaa
kiinnostusta ja keskustelua, kuultakoon erityisen tarkasti ja avoimin
korvin mikä on Tenojokilaakson verkkokalastusta harjoittavan
väestönosan ja saamelaisjärjestöjen mielipide
asiasta. Mikäli heidän kantansa on kielteinen,
unohdettakoon KAIKKI se mitä olen kirjoittanut, ja
pidettäköön sitä vaikka paljosta soutamisesta
uupuneen junantuoman aironvääntäjän satunnaisena
hallusinaationa, ja suhtauduttakoon siihen niin kuin mihin tahansa
muuhunkin vaarattomaan, sanan- ja mielipiteenvapauden turvin esille
päässeeseen tilapäiseen mielenhäiriöön.
Siinä tapauksessa pidettäköön sitä siis
minä tahansa muuna kuin vakavasti otettavana pohdintana,
älköönkä mihinkään esitetyn kaltaiseen
käytännön toimenpiteeseen ryhdyttäkö, vaan
jatkettakoon niin kuin tähänkin asti, jos tämä
nyt vallitseva käytäntö on se vaihtoehdoista paras.
Mutta jos
esitetyn suuntaisiin käytännön toimenpiteisiin joskus
ryhdyttäisiin, tulisi sen olla nimenomaan paikalliseen
mielipiteeseen vahvasti nojautuva ”pohjoisen
päätös”, ei ”etelän
päätös” jatkamaan sitä pitkää
”etelän päätösten” sarjaa, joka
täällä pohjoisessa joidenkin tahojen mukaan –
itse kukin tykönään miettiköön perusteetta
vaiko ei – nähdään valtaväestön
sortotoimenpiteinä alkuperäisväestöä kohtaan.
Sananlaskun
mukaan lohi on kalojen kuningas, ja Tenojokeen nouseva
luonnonvarainen villi ja voimakas hopeanhohtoinen Atlantin lohi onkin
todella upea jalokala, aina ”hintansa väärti”;
miksi se siis pitäisi ”häpäistä”
tekemällä siitä polkuhintainen lenkkimakkaran tai
massatuotantoisen rehulla ruokitun, hormonein lihotetun ja
antibiootein hengissä pidetyn ulkomaisen kassilohen
”halvempi vaihtoehto”.
Markku
”koskikettu” Markkanen
ansiosoutaja
& vapa-ajattelija
